Artikkelissaan SoleTM siellä, Slack täällä: Yliopistotyön dataistunut arki tutkija Auli Harju käsittelee yliopistolaisten kokemuksia erilaisista tietojärjestelmistä sekä niiden vaikutuksesta työhönsä ja etenkin työn autonomiaan. Haastattelut ja päiväkirjamerkinnät paljastivat järjestelmien synnyttävän työssä monenlaista kitkaa ja rapauttavan kokemusta autonomiasta. Yliopistojen johdossa ja hallinnosa tulisi huomioida nämä vaikutukset aiempaa paremmin, Harju kirjoittaa. Artikkeli on julkaistu Media & viestintä -lehdessä 1/2023.
Mihin laajempaan ilmiöön ja keskusteluun artikkelisi liittyy?
Artikkeli kytkeytyy Media & viestinnän parin vuoden takaisen Dataistunut media -teemanumeron avaamaan dataistumista koskevaan tutkimuskeskusteluun sekä laajemmin työelämän digitalisaatioon ja alustoitumiseen. Koska tutkin artikkelissa nimenomaan yliopistotyön dataistumista, artikkelilla on yhteytensä myös korkeakoulupolitiikkaan ja yliopistomaailmassa tapahtuviin muutoksiin.
Mikä on antisi tähän keskusteluun?
Tutkijoiden kirjoittamia päiväkirjoja sekä teemahaastatteluja analysoimalla osoitan joitakin dataistumisen tuomia ”kipupisteitä” tai ongelma-alueita, joihin olisi syytä puuttua. Nämä liittyvät muun muuassa siihen, miten tietojärjestelmätyö vie aikaa varsinaiselta työltä ja kuormittaa tutkijoita, mutta miten järjestelmiin liittyy myös eriarvoistavia tekijöitä ja epäselvyyksiä, mikä on linjassa sen aiemman tutkimuksen havainnon kanssa, että dataistumisessa ilmiönä on paljon sellaista koettua epämukavuutta ja hähmäisyyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi tai todentaa. On vaikea tietää, mitä dataa kerätään, minne data kertyy ja mihin sitä käytetään.
Mikä on artikkelisi keskeinen argumentti?
Dataistuminen säröyttää tieteen autonomiaa, kokemusta tutkimuksen tekemisen vapaudesta, vaikka tutkijat ovatkin monella tavalla myös kykeneviä suojaamaan sitä, hallinnoimaan omaa aikaansa ja etsimään keinoja keskittyä ydintehtäviinsä tutkimukseen ja opetukseen.
Mitä haluat artikkelillasi sanoa?
En sano sitä artikkelissa, mutta ehkä haluan sanoa näiden tutkimukseeni osallistuneiden tutkijoiden jakamien kokemustenkin kautta, että onhan tämä nyt aikamoista, miten yritämme vääntäytyä itse ja vääntää luovan ja ajattelua vaativan työn järjestelmien kanssa yhteensopivaksi. Helposti tulee tunne, että uudet järjestelmät vain tipahtelevat jostakin ja että ei auta kuin alistua, mutta ihmisethän niitä järjestelmiä suunnittelevat ja niistä päätöksiä tekevät, joten haluaisin uskoa, että laaja kriittinen keskustelu yliopistotyön dataistumisesta voisi jotain muuttaakin. Ainakin jos kriittiset kommentit ja huonot kokemukset eivät tulisi heti tulkituksi muutosvastarinnaksi ja ajan myötä laimenevaksi valitukseksi.
Kenen kannattaa lukea artikkelisi?
Tutkijat varmaankin löytävät artikkelista paitsi samastumiskohtia omaan työarkeensa, myös ehkä laajemmin pohdittavaa oman työnsä dataistuneesta luonteesta. Toivoisin, että artikkeli löytäisi lukijansa myös niillä tahoilla, joissa korkeakoulupolitiikan suuntauksia mietitään ja päätöksiä tehdään, sekä yliopistojen johdon ja hallinnon tahoilla, joissa mietitään tietojärjestelmien käyttöönottoa, aikataulutusta, käytäntöjä ja ohjeistuksia.
Mikä sai sinut tarttumaan tähän aiheeseen?
Olin joitakin vuosia sitten Koneen Säätiön rahoittamassa Kohti parempaa yliopistomaailmaa -hankkeessa tekemässä tutkimushaastatteluja Tampereen yliopiston tutkijoille. Hankkeen kautta, kiitos tutkijakollegoideni, tulin saaneeksi tuntumaa yliopistodemokratiaa ja korkeakoulupolitiikkaa käsittelevään tutkimukseen. Kun päädyin Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -hankkeeseen, jossa dataistumista tutkitaan monelta kantilta, minulle itseasiassa ehdotettiin, että tekisin oman osaprojektini yliopistotyön dataistumisesta. Innostuin, koska on aihe on tietenkin – tutkija kun olen – lähellä omaa sydäntäni ja osa minunkin kokemusmaailmaani. Oli hienoa päästä kaivautumaan myös aihetta koskevaan aiempaan tutkimukseen, opin paljon.
(Ville Manninen)
