Journalismin ydintä kaihertaa ristiriita. Vaikka journalistit tuottavat uutisia ihmisen aiheuttamista ekologisista kriiseistä, kuten ilmastokriisistä ja luontokadosta, enemmän kuin koskaan, jää journalismin oma ekologinen kestävyys eli se, millaisia ilmasto- ja ympäristövaikutuksia näiden(kin) uutisten valmistamisella on, usein muiden intressien jalkoihin. Aino Kangaspuro Haaparanta tarkastelee artikkelissaan Journalismin likainen hiljaisuus: Planetaarisesti kestävän journalismin tavoittelua materiaalisen mediatutkimuksen lähtökohdista journalismin aineellista ja ekologista osallisuutta maapallon laajuisiin ympäristökatastrofeihin. Artikkeli on ilmestynyt Media & viestinnän 3/2025 Media/Maa-teemanumerossa.
Mihin laajempaan ilmiöön ja keskusteluun artikkelisi liittyy?
Tarkastelen artikkelissani journalismin ainutlaatuista yhteiskunnallista roolia ekologisista kriiseistä ja niiden juurisyistä tietoa välittävänä toimijana mutta myös osapuolisuutta näiden samojen ekologisten kriisien synnyssä. Journalismi on historiansa alusta asti tuhonnut ympäristöä kaatamalla esimerkiksi mittaamattomasti metsää paperintarpeisiinsa. Nykyään digitaalista journalismia taas olisi mahdotonta tuottaa, välittää ja kuluttaa ilman kaivoksista louhittavia mineraaleja ja metalleja ja toisaalta valtavat määrät energiaa ja vettä kuluttavia datakeskuksia. Journalismin valmistaminen on siis konkreettisesti(kin) likaista, Maan ekologian usein peruuttamattomasti mylläävää toimintaa, josta saavat osansa niin ympäristö kuin inhimilliset ja ei-inhimilliset olennotkin. Tätä puolta journalismista on tarkasteltu kansainvälisestikin vasta melko niukasti.
Mikä on antisi tähän keskusteluun?
Ehdotan artikkelissani, että journalismin valmistamista, tuottamista, kuluttamista ja jakelua sekä näihin kietoutuvia ympäristövaikutuksia on hedelmällistä tarkastella materiaalisen mediatutkimuksen – tarkemmin poliittisen mediaekologian – lähtökohdista. Tällöin etualalle nousevat journalismin aineelliset ja ekologiset eli ekomateriaaliset vaikutukset ympäristöön sekä inhimillisiin ja ei-inhimillisiin olentoihin. Tämä avaa uudenlaisia tulokulmia journalismin tutkimukseen, ja mahdollistaa myös planetaarisesti kestävien journalismin valmistus-, työ- ja toimintatapojen tavoittelun. Lisäksi pidän tärkeänä poliittisen mediaekologian mukanaan tuomaa pidemmän aikavälin tulevaisuusajattelua: Maa ei ole vain meidän nyt elävien ihmisten, vaan myös tulevaisuuksien monilajisten olentojen.
Mikä on artikkelisi keskeinen argumentti?
Kun journalismin likaista hiljaisuutta tarkastellaan poliittisen mediaekologian lähtökohdista, siitä voidaan erottaa ainakin viisi erityyppistä ulottuvuutta: ilmastovaikutukset, luonnonvarojen käyttö, luontokato, erilaiset vaaralliset ja haitalliset aineet sekä erityyppiset jätteet. Näiden eri tyyppisten aine- ja energiavirtojen seuraaminen ja niiden aiheuttamien ekologisten, poliittisten ja kulttuuristen seurauksien tarkastelu johdattaa journalismista kiinnostuneen tutkijan aivan uudenlaisten kysymysten ääreen, jotka koskevat muun muassa journalismin läpinäkyvyyttä, merkityksellisyyttä ja lopulta myös ydintä – miten journalismi voi välittää mahdollisimman totuudenmukaisen esityksen Maasta ja sen asukkaista. Käytännössä journalistisen julkisuustuotannon – samoin kuin koko algorytmittyneen, digitaalisen yhteiskunnan – uudistaminen planetaarisesti kestäväksi vaatiikin laaja-alaista tieteidenvälistä yhteistyötä, joten kehotankin tunnustelemaan rohkeasti yli tiede(kunta)- ja lajirajojen.
Mitä haluat artikkelilla sanoa?
Jos otamme planetaarisen kestävyyden tosissaan, tulee sekä journalismista kiinnostuneen tutkimuksen että journalismia valmistavan media-alan tarkastella uudelleen paitsi vakiintuneita sisältöjen tuottamistapoja että kysymyksiä, joita niistä ja niiden kautta esitämme. Kuten artikkelissani vain hieman kärjistäen kysyn, tarvitsevatko lukijat kipeämmin tekoälyn tuottamaa tiivistelmää vai elinkelpoista planeettaa. Tai tarvitsevatko toimittajat parin vuoden välein uusittavia älypuhelimia vai maailmaa, josta uutisoida?
Ajattelen, että journalismin likainen hiljaisuus päättyy silloin, kun journalismin valmistamisen materiaalinen ympäristökestävyys ei näyttäydy enää sivujuonteelta vaan tutkimukselliselta polulta, jonka avulla on mahdollista viedä niin journalismista kiinnostunutta tutkimusta kuin ammattikäytäntöjä konkreettisesti kohti planetaarisesti kestävää tulevaisuutta. Samalla joudumme käymään keskustelun siitä, miten meidän tulisi käsittää ihmisen, muunlajisten, teknologian ja ympäristön yhteenkietoutumiset ja tästä syntyvät ympäristövaikutukset journalistisen julkisuustuotannon yhteydessä.
Kenen kannattaa lukea artikkelisi?
Toivon, että artikkelini löytävät sekä journalismista kiinnostuneet tutkijat että ammattiin opiskelevat kuin myös jo ammattia harjoittavat toimittajat. Toimittajat ovat noin yleisesti ottaen kauhean kiinnostuneita kaikesta uudesta, joten uskon, että myös oman toimialan kehittäminen kiinnostaa. Brittiläinen The Guardian on hyvä käytännön esimerkki siitä, miten journalismin valmistus-, työ- ja toimintakäytännöillä eli siis sillä, miten ja millaisilla ekomateriaalisilla seurauksilla journalismia valmistetaan, tuotetaan ja jaellaan, on vaikutusta siihen, millaisia journalistisia sisältöjä toimittajat ekologisista kriiseistä tuottavat. The Guardian muutti tyylikirjaansa vuonna 2019 ja alkoi puhua ilmastonmuutoksen (climate change) sijaa ilmastokriisistä (climate crisis) tai ilmastohätätilasta (climate emergency). Vuonna 2023 The Guardian puolestaan julkaisi ensimmäistä kertaa tutkimustietoa myös siitä, miten sen journalismin valmistaminen vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen kasvihuonekaasupäästöjen, vedenkäytön, veden ja ilman saastumisen sekä maankäytön kautta. Tämä osoittaa, että journalismin tutkimuksessa ja opetuksessa perinteisesti vallassa ollutta sisällön ja laitteiston dualistista erottelua on syytä tarkastella uudellaan.
Mikä sai sinut tarttumaan tähän aiheeseen?
Olen itse työskennellyt vuosia toimittajana, joten tutkimusaihe ikään kuin löysi minut. Toimittajan työvälineet – älypuhelimet, kannettavat tietokoneet, digitaaliset nauhurit ja niin edelleen – ovat nykyään käteen mahtuvia, valtavan tehokkaita ja todella lyhyen aikaa, vain pari kolme vuotta, käytössä olevia. Tämän jälkeen toimituksellisesta käytöstä poistetut laitteet tyypillisesti joko kierrätetään tai myydään eteenpäin, mutta toimittaja saa jälleen eteensä uutuuttaan kimmeltävät mediateknologiset laitteet. Tämä jatkuva materiaalinen kierto – kulutuskoomaksikin sitä voisi kai kutsua – alkoi vaivata mieltäni yhä vahvemmin etenkin, kun ottaa huomioon sen, että useiden toimittajien mediateknologisissa työvälineissä välttämättömien ainesten, kuten erilaisten mineraalien ja metallien, synty vie pisimmillään miljardeja vuosia. Kuten artikkelissani totean, planetaarisesti kestävän journalismin tavoittelun kannalta toimittajien mediateknologisten työvälineiden nopea vaihtoväli nojaa ekstraktivistisiin ajattelu-, suhtautumis- ja toimintatapoihin, jossa luonnonvarojen ylenmääräinen kahmiminen oikeutetaan ympäristön, inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Ekologisesta tunnottomuudesta, joka on Mirka Muilun samassa Media/Maa-teemanumerossa esittelemä oivallinen käsite, on kuitenkin mahdollista päästä eroon – esimerkiksi purkamalla journalismin likaista hiljaisuutta.
