Tarkastellessaan vuosina 2000-2023 julkaistuja suomalaismedian moninaisuutta koskevia tutkimuksia tutkijat Ville Manninen ja Markus Mykkänen huomasivat, että tutkimusta on tehty epätasaisesti, keskittyen muutamiin moninaisuuden kategorioihin ja mediatyyppeihin. ”Kokonaisuutena suomalaismedian moninaisuutta koskeva tutkimus ei riitä johdonmukaisen mediapolitiikan tai edes medianvapausasetuksen soveltamisen tarpeisiin”, toteavat tutkijat. Artikkeli Median moninaisuuden kapeneva tutkimustieto on julkaistu Media & viestinnän numerossa 4/25.
Mihin laajempaan ilmiöön ja keskusteluun artikkelinne liittyy?
Tässä on kyse kolmesta toisiinsa hierarkkisesti kytkeytyvästä asiasta: median moninaisuudesta, mediapolitiikasta ja median moninaisuuden tutkimuksesta. Ajattelemme, että median moninaisuus on hyvä juttu, että mediapolitiikalla voi ja kannattaa edistää moninaisuutta, ja että minkäänlaista mediapolitiikka ei ole järkevää tehdä ilman tutkimuspohjaista tietoa. Oma artikkelimme liittyy tämän ketjun viimeiseen lenkkiin eli median moninaisuuden tutkimukseen.
Mikä on antinne tähän keskusteluun?
Meitä kiinnosti selvittää, mitä suomalaisen median moninaisuudesta tiedetään — jos mitään. Tarkastelimme siis vuosina 2000–2023 julkaistuja tutkimuksia ja yritimme sen perusteella kartoittaa tietovarantoa ja sen aukkoja. Menetelmämme oli pelkästään määrällinen, mutta sekin paljasti ilmeisiä puutteita: tutkimusta on tehty epätasaisesti, keskittyen muutamiin moninaisuuden kategorioihin ja mediatyyppeihin. Esimerkiksi verkkomedian käytön moninaisuutta ei ole juurikaan tutkittu, mutta television ohjelmatyyppejä laskettiin taannoin hyvinkin tarkkaan. Nyttemmin myös televisiotarjonnan tutkimus on pitkälti lopahtanut.
Mikä on artikkelinne keskeinen argumentti?
Suomalaisen median (ja sen käytön) moninaisuutta ei tunneta mitenkään erityisen hyvin. Ei siis ihmekään, että myös Suomen valtion mediapolitiikkaa on arvosteltu hajanaiseksi tai päämäärättömäksi!
Mitä haluatte artikkelillanne sanoa?
Kaksi asiaa: Median moninaisuuden tutkimusta pitäisi lisätä ja järjestelmällistää, ja tätä tietoa pitäisi sitten alkaa soveltaa johdonmukaisen mediapolitiikan muodossa. Ensimmäinen viesti on suunnattu meille tutkijoille, toinen poliitikoille sekä valmisteleville virkamiehille.
Mikä sai teidät tarttumaan tähän aiheeseen?
Olimme kumpikin taannoin mukana Liikenne- ja viestintäministeriön tilaamassa Media- ja viestintäpolitiikan nykytila ja mittaaminen -hankkeessa. Arvatenkin hankkeen tarkoitus oli käynnistellä edellä mainittua, johdonmukaista mediapolitiikkaa, koska meidän kahden (ja kollegoidemme Heikki Hellmanin ja Heikki Kuutin) tehtävä oli laatia ehdotus mittareista, joita seuraamalla poliitikot saisivat säännöllisesti päivittyvän kuvan suomalaismedian tilasta. Törmäsimme pian siihen tosiasiaan, että monesta relevantiksi kokemastamme seikasta ei ollut saatavilla tietoa, varsinkaan sellaista tietoa jota kerättäisiin jatkuvasti. Tämä oli vuonna 2017, ja tilanne on entisestään heikentynyt noista ajoista muun muassa Tilastokeskuksen Joukkoviestintätilaston lakkauttamisen myötä. Joka tapauksessa havainto synnytti meissä idean tällaisesta systemaattisesta kirjallisuuskatsauksesta, joka ei kuitenkaan tuon LVM:n projektin puitteissa ollut mahdollinen. Lopulta katsaus syntyi omien töidemme ohessa yli neljän vuoden kuluessa.
