Vaikka mis- ja disinformaation uhka niin yksilöille kuin yhteiskunnalle on laajasti tunnustettu, onko huoli liioiteltua? Tuomas Heikkilä tarkastelee artikkessaan, miten tutkijat ovat problematisoineet harhaanjohtavan viestintän ongelmallisuutta. Tutkimuksensa mukaan harhaanjohtajavan viestinnän laajuutta ja vakavuutta tunnutaan usein yliarvioitavan, ja ongelman luonnetta ja juurisyitä taas hämärrettävän. Tuomas Heikkilän artikkeli Harhaanjohtavan viestinnän kiistellyt vaarat on julkaistu Media & viestinnän numerossa 1/25.
Mihin laajempaan ilmiöön ja keskusteluun artikkelisi liittyy?
Erilaisista ”informaatiohäiriökäsitteistä” on keskusteltu länsimaissa taukoamatta jo lähes vuosikymmenen ajan, eikä huolipuhe osoita laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Kansalaisyhteiskunnan ja päättäjien ohella monet mis- ja disinformaation tutkijoista jakavat vakavan huolen tai suorastaan uusintavat uhkakuvia harhaanjohtavan viestinnän vaaroista yksilöille ja yhteiskunnille. Sitä vastoin näiden uhkakuvien arvostelijat ovat saaneet huomattavasti vähemmän näkyvyyttä, ja aiheellinenkin kritiikki on joutunut valitettavan usein tutkimuskentän veteraanien hampaisiin.
Mikä on antisi tähän keskusteluun?
Analysoin 38 tieteellistä puheenvuoroa, jotka problematisoivat harhaanjohtavan viestinnän yhteiskunnallista ongelmallisuutta. Tutkimuksen kantava ajatus oli, että yhteiskunnallisia ongelmia voidaan ymmärtää vain tutkimalla niistä käytyä keskustelua, siis julkisuudessa kilpailevia väitteitä ja vastaväitteitä jonkin oletetun ongelman luonteesta. Artikkeli on ensimmäinen systemaattinen yritys ymmärtää, miten itsestään selvältä vaikuttavaa ”informaatiokriisi”-diskurssia on kritisoitu, ja voidaanko arvostelusta oppia jotain uutta, joka hyödyttäisi kaikkia aiheen tutkijoita.
Mikä on artikkelisi keskeinen argumentti?
Harhaanjohtavan viestinnän hurjimpiin uhkakuviin on suhtauduttava varauksella. Mis- ja disinformaatiolla on ongelmalliset puolensa, joita on hyvä suitsia mahdollisuuksien mukaan. Samalla niiden maalailu ihmiskunnan ja demokratian polttavimmaksi uhaksi ei välttämättä ole perusteltua tai hyödyllistä, ja voi pahimmillaan kääntyä tarkoitustaan vastaan. Aineiston tutkimukset esittävät vakuuttavasti, että yleisesti hyväksytyissä ongelmanmäärittelyissä on useita vakavia puutteita. Ne vaikuttavat järjestään yliarvioivan harhaanjohtavan viestinnän laajuutta ja vakavuutta, hämärtävät ongelman luonnetta ja juurisyitä sekä vastaavat epäilyttävän hyvin journalistiselle medialle ja poliittisille päättäjille edullisia kehystyksiä.
Mitä haluat artikkelillasi sanoa?
Harhaanjohtavan viestinnän tutkimuskenttä ovat paraatiesimerkki hiljattain voimistuneesta trendistä, jossa yhteiskuntatieteilijöitä kutsutaan suurieleisesti ratkaisemaan aikamme polttavia haasteita. Ajatus on monella tapaa erinomainen, mutta tiedeyhteisön on myös kyettävä reflektoimaan kriittisesti, millaisille muutosvoimille se omistaa tutkimuksensa. Vaikka kiinnostus sosiaalisen median varjopuolia kohtaan on räjähtänyt viime vuosikymmenellä, meiltä puuttuu mielestäni edelleen tarpeelliset välineet ja näkemys arvioida, mikä tekee digitaalisten informaatioympäristön ongelmista ongelmia, ja miten haluaisimme ne ratkaista.
Toivoisin artikkelin herättelevän laajempaa keskustelua siitä, miten tiedeyhteisö voisi toteuttaa yhteiskunnallista tehtäväänsä paitsi aktiivisesti myös älyllisesti rehellisesti. Millaisiin normeihin ja arvoihin ratkaisukeskeisen viestinnän tutkimuksen pitäisi sitoutua? Kenellä on oikeus ohjailla sen tutkimusohjelmaa? Onko tutkijoilla riittävästi liikkumavaraa korjata kurssiaan uuden todistusaineiston valossa riippumatta rahoittajien ja päättäjien tavoitteista?
Kenen kannattaa lukea artikkelisi?
Artikkelin tarkoitus on ravistella yleisesti hyväksyttyjä mis- ja disinformaation haitoista, ja on varmasti kiinnostavaa luettavaa kaikille aihepiiristä kiinnostuneille. Toivon, että artikkeli löytäisi lukijansa myös viestintäpolitiikan ja sääntelyn sektorilta, missä päätetään aktiivisesti toimista mis- ja disinformaation oletettujen ongelmien lievittämiseksi. Esittämäni havainnot ja suositukset ovat taas suunnattu erityisesti median ja viestinnän tutkijoille ja opiskelijoille. Olisi kiinnostava kuulla, ovatko esimerkiksi informaatioympäristön polarisoitumista tai somen ja mielenterveysongelmien välistä yhteyttä tutkineet kollegat törmänneet samankaltaiseen huolipuheen kärjistymiseen.
Mikä sai sinut tarttumaan tähän aiheeseen?
Artikkeli on monien onnekkaiden sattumusten summa. Idea kypsyi ja kehittyi monissa antoisissa keskusteluissa läheisten ja tuntemattomampienkin kollegoiden kanssa, mikä on eräs poikkitieteellisen viestinnän tutkimuksen suurimmista eduista. Lisäksi aihe kiinnosti minua henkilökohtaisesti terveysmisinformaatiota käsittelevän väitöskirjani myötä. Pohdin paljon, mitkä ovat hyviä syitä puuttua misinformaation leviämiseen sosiaalisessa mediassa. Millaisia myönnytyksiä meiltä kaikilta on kohtuullista vaatia paikkansapitävän informaatioympäristön turvaamiseksi? Artikkeli kyseenalaistaa joitain totuttuja vastauksia näihin kysymyksiin, ja hahmottelee toivottavasti tapoja lähestyä niitä uudelleen analyyttisesti ja normatiivisesti.
