Artikkelissaan Kynäsotien aikakausi: 1890-luvun suomalaislehdistön valta ja vastuu riitakirjoitusilmiössä väitöskirjatutkija Satu Sorvali tutkii riitaisan mediajulkisuuden alkujuuria Suomessa. Tuolloin julkaistujen yleisönosastokirjoitusten ja riitakirjoittelua koskevien artikkelien analyysi osoittaa kynäsotien roihahtaneen jo luultua aiemmin. Lehdistö myös kantoi jo tuolloin huolta ärtyneen kirjoittelun vaikutuksista ja pyrki suitsimaan riitaisuutta nykylukijallekin tutuin keinoin. Artikkeli on julkaistu Media & viestintä -lehdessä 1/2023.
Mihin laajempaan ilmiöön ja keskusteluun artikkelisi liittyy?
Artikkelini liittyy suomalaiseen julkiseen keskustelukulttuuriin ja sen ongelmiin, kuten aggressiivissävytteiseen puheeseen, vastakkainasetteluun, loukkaamiseen ja herkästi loukkaantumiseen. Käsittelen artikkelissani 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyttä keskustelukulttuuria, jolla on paljon samaa nykypäivän nettikeskustelukulttuurin kanssa.
Mikä on antisi tähän keskusteluun?
Tutkin artikkelissani 1890-luvun edistystä korostavaa ja innostunutta, mutta samanaikaisesti riitaisaa keskustelukulttuuria, joka loi pohjaa seuraavan vuosisadan kärjistyneille yhteenotoille. Tarkastelemalla menneisyyden ilmiöitä voidaan ymmärtää nykypäivän haasteiden ainutlaatuisuutta sekä tutkia samankaltaisten ilmiöiden syy- ja seuraussuhteita. Tutkimukseni osallistuu keskusteluun netin vihadiskurssista, jos ei välttämättä konkreettisia työkaluja tarjoavana, niin vähintään keskustelun herättäjänä.
Mikä on artikkelisi keskeinen argumentti?
Lehdistö nähtiin 1800-luvulla kansan kasvattajana ja sivistäjänä, mutta modernin julkisuuden, toimittajan työn ammatillistumisen ja suurten yhteiskunnallisten muutosten vuoksi tuo rooli alkoi vähitellen muuttua aatteelliseksi mielipidevaikuttajaksi. Tämä näkyi muun muassa kiistelyaiheiden hajontana, kantojen jyrkentymisenä ja jatkuvina yhteenottoina, joissa lukijat kiistelivät keskenään ja toimittajat keskenään – toisinaan myös lukijat ja toimittajat keskenään. Kaikki osapuolet olivat yhtä mieltä siitä, ettei kiistelyn tullut mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta kiistelyn tarpeellisuus jakoi mielipiteitä. Toiset katsoivat asioiden edistyvän sen avulla, toiset taas pitivät riitelyä vastenmielisenä ja haitallisena oppimattomalle yleisölle.
1800-luvun lopun lehdistöllä oli valtaa riitaisan ja ärtyneen keskustelukulttuurin ylläpitämisessä julkaisemalla poleemisia kirjoituksia, mutta sillä oli myös vastuuta, jonka se itse tunnisti ja tunnusti. Tuo vastuu oli moraalista, sosiaalista, taloudellista, lainsäädännöllistä ja imagollista, ja se sai toimittajat pohtimaan riitakirjoittelun rajoittamiseen ratkaisuja, joita olivat muun muassa hyvän keskusteluesimerkin näyttäminen, toimittajien ammatillisen yhteistyön lisääminen, nimettömien kirjoitusten karsiminen ja lukijoiden lähdekriittisyyden kasvattaminen.
Kenen kannattaa lukea artikkelisi?
Artikkelini kiinnostaa varmasti sekä journalisteja että historioitsijoita, miksei perusnettikeskustelijaakin.
Mikä sai sinut tarttumaan tähän aiheeseen?
Artikkeli on osa syksyllä julkaistavaa kulttuurihistorian väitöstutkimustani, joka käsittelee 1800-luvun lopun Suomen suuriruhtinaskunnan ärtynyttä tunne- ja keskustelukulttuuria. Aiempi tutkimus on keskittynyt myrskyisän 1900-luvun alun aggressiiviseen ja karkeaan kielenkäyttöön, mutta keskustelukulttuurin muutos oli nähtävissä jo edellisen vuosikymmenen sanomalehtijulkisuuden kireässä ilmapiirissä. Aikalaiset tunnistivat itsekin tämän riitakirjoitusilmiön, johon liittyivät kiinteästi kunnianloukkaukset ja oikeudenkäyntijutut.
(Ville Manninen)
